Kipinä dekkarien lukemiseen taisi syttyä jo pienenä. Jos en ihan väärin muista, niin Viisikko oli yksi ensimmäisistä seikkailusarjoista joihin jäin nalkkiin. Olen ne kaikki lukenut moneen kertaan ja ajatuksena on ollut jossain vaiheessa lukea ne vielä alkuperäiskielellä. Silloin ei tosin parane olla laihdutuskuurilla.
Muitakin suomennettuja Enid Blytoneita on tullut luettua: Salaisuus-sarja, Seikkailu-sarja ja SOS-sarja. Jälkimmäisestä en ole kaikkia lukenut, sillä se oli jo liian kevyttä. Näiden suomennettujen ohella Blyton on kirjoittanut paljon muutakin. Myös Hitchcockiin perustuvaa Kolme etsivää-sarjaa tuli luettua, Hardy-veljeksiä ja Neiti Etsivääkin jonkun verran. Enpäs enää muistakaan nimeltä sitä ruotsalaista sarjaa jota myös luin, olisikohan se ollut Etsiväkaksoset tai jotain vastaavaa? Se taisi sisältää myös aimo annoksen tilannekomiikkaa.
- Kuusi kaverusta (Paul-Jacques Bonzo)
- Kalle Mestarietsivät (Astrid Lindgren)
- Ken Holt-kirjat (Bruce Campbell)
- Viisikot (Enid Blyton)
- Seikkailu-kirjat (Enid Blyton)
Näistä harppasin dekkareihin Agatha Christien kautta. Evelyn Anthony, Helen McInnes, Desmond Bagley, Robert Ludlum ja Alistair McLean johdattivat puolestaan jännäreiden pariin. Kaikki nämä edellämainitut löytyivät vanhempien kirjahyllystä. Olivat vissiin Suuren Suomalaisen Kirjakerhon lähetyslistalla.
Siitä on aikaa kun viimeksi kävin kuuntelemassa musiikkia ihan livenä. Jos nyt ei lasketa lähipubin Elvis imitaattoria mukaan. Viimeisimmät tapahtumat osuvat vuoteen 2003, jolloin näin peräti kaksi maailmanluokan artistia: Bruce Springsteenin Olympiastadionilla ja Bettye Lavetten Rauma Bluesissa. Molemmat tekivät todella hienon keikan. Niitä hienoimpia keikkoja pohtiessa paljastui että aika paljon sitä on kuitenkin tullut keikoilla käytyä, vaikka oma mielikuva oli ihan toinen. Muisti vaan pakkaa pätkimään, eikä monestakaan ole jäänyt juuri mitään mieleen. Eikä se johdu ihan alkoholistakaan vaan ylipäänsä kehnosta muistista. Kun keskittyy täysillä sen hetkiseen, ei ehdi siirtämään asioita muistiin. Näin ainakin sen itselleni olen selittänyt. Sama pätee näet kirjoihin ja elokuviin. Toiset pystyvät toistamaan juonen käänteet pienintä piirtoa myöten, minä muistan vain suuret linjat – jos niitäkään.
- Flaming Sideburns, pieni klubi Berliinin itäpuolella, joskus vuonna 1995
- Popeda, Lallintalo, Köyliö, 1983 tai niillä main
- Bruce Springsteen, Olympiastadion Helsinki, 2003
- Mano Negro (Manu Chao), Pfefferberg, Berliini, samalla reissulla kuin fleimarit
- Kent, Jäähalli, Helsinki 1999, Cardigansin lämppärit varastivat yleisön suvereenisti
Ruisrockissa on tullut nähtyä mm. Santana, Lloyd Cole &Commotions, Screaming Blue Messiah, Juice, Hothouse Flowers ja Imperiet. Pori Jazzissa myös Santana, Jeff Healy Band, Manhattan Transfer, Stevie Ray Vaughn, Chuck Berry ja Eartha Kitt.
Varhaisimmat keikkamuistot liittyvät Köyliön Lallintaloon, jossa valtakunnan rokkieliitti vieraili säännöllisesti. Mieleenpainuvimman keikan siellä heitti Popeda. Tuolloin lava oli ylhäällä katonrajassa ja Pate kukkoili nuorena miehenä vähintään yhtä mallikkaasti kuin David Johansen. Hiki virtasi ja Arwon kitara parkui. Lallintalolla tuli nähtyä myös Yö, Juice, Sliipparit (Tiina Tiikerin kera) ja Mamba, mahdollisesti Dingokin. Hämärästi muistaisin että ainakin Hanoi Rocks, Miljoonasade ja Uriah Heep tuli katsastettua. Elettiin 80-luvun puoltaväliä. Kitaroiden ohella Lallintalon katveessa lätisi usein vähän muutakin. Oli se vaan aikamoista touhua. Ja silloin se vaikutti ihan normaalilta lauantai-illalta.
Alivaltiosihteeri heitti Tampereen Ylioppilastalolla hienon keikan joskus 1989, siellä tuli käytyä katsomassa muitakin artisteja mutta en kuolemaksenikaan muista mitä? Löytyisiköhän netistä vanhoja keikkalistoja. Ruisrockin (http://turkumusicfestival.fi/ruisrock/historia/default.html), Rauma Bluesin ja Pori Jazzin listat ainakin löytyvät. Kiitokset siitä.
Stray Catsin Kaivopuiston keikasta vuonna 1989 näyttää löytyvän videota You Tubesta. Mitäpä sieltä ei löytyisi. (http://uk.youtube.com/watch?v=7Ymy9i-6SX4)
Tylsimmän keikan tittelin saa Eric Clapton, joka kävi joskus 90-luvulla Hartwall Areenassa tunnelmoimassa setillisen haaleaa ja vaaleaa aikuisrokkia. Hoh-hoijaa.
- Valo yössä (Tuomari Nurmio 1979)
- Kakerock (Kake-Singers 1978)
- Rockabilly Rebel (Matchbox 1979)
- Rockabilly Rules (Crazy Cavan 1981)
- I Was Made For Loving You (Kiss 1979)
Tähän maailman aikaan rock teki vasta tuloaan eettereihin ja sitä annosteltiin tarkasti. Rockradio perustettiin vuonna 1980. Se taisi saada soittoaikaa kaksi tuntia joka toinen päivä: maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina. Jos en ihan väärin muista. Ohjelma alkoi kolmen maissa joten sitä ehti koulusta kotiin tultua kuuntelemaan. Koska rokkiakin on sentään monensorttista, ei sieltä aina kovinkaan montaa mieluisaa levyä tuon parituntisen aikana soitettu. Punkkarit ja fiftarit olivat siihen aikaan perusjakona. Pian kuvioihin tuli sitten myös elektronista, uusromanttista musaa. Ja kaikkea muuta.
Ylen Elävästä arkistosta voi käydä ihmettelemässä millaista hätää suomalainen rokki herätti 70-luvun kypsyttämissä toimittajissa, joiden elämää ohjasivat tarkat ohjenuorat, niin poliittisesti kuin moraalisestikin. Maija Dahlgrenia järkyttivät niin Hassisen Kone kuin Eputkin. Anneli Tempakka herätti hilpeyttä muissakin kuin rokkareissa. Hänen ohjelmaansa taisivat varsin monet kirjoittaa kieli poskessa mitä uskomattomimpia tarinoita karmeasta nuoruudestaan. Anneli sitten luki ne omaan jäljittelemättömään tyyliinsä.
Keskioluen kiroista silloinkin keskusteltiin. Niin vähän se maailma muuttuu…
Kategoria(t): nostalgia
- Aja hiljaa isi (Mari Laurila 1966)
- Mustan kissan tango (Tiina ja Jaana Tynell 1971)
- Lohikäärme Puff (Liisa Lääveri 1983)
- Nukkumatti (Georg Malmsten 1935)
- Noita Nokinenä -kuunnelmat (Toini Vuoristo – Marja Korhonen 1970-1985)
Lastenlauluja ei 70-luvulla liiaksi radiossa soitettu, mutta tänä päivänä tilanne taitaa olla vieläkin surullisempi. Kaikki erityisryhmät on vissiin muutenkin unohdettu: samaa mössöä tarjotaan kaikille, vaikka kanavia ja lähetysaikaa on ennenkuulumattomasti. Myös uusia hyviä lastenlevyjä ilmestyy Suomessa tasaiseen tahtiin.
Lastenkuunnelmia ei enää taideta tehdä lainkaan? Niiden itse kirjoittaminen ja esittäminen oli lapsena kuitenkin suurta hupia.
Kategoria(t): nostalgia
Öiset itikkaparvet ajovaloissa. Mato koukussa. Likaiset jalkapohjat. Lämmin sadekuuro. Iltakelluntaa tyynessä meressä. Aina liian lyhyt.
Kategoria(t): nostalgia
- Aku Ankka
- Mustanaamio
- Hopeanuoli
- Jippo
- Korkeajännitys
Uudet Aku Ankat eivät oikein innosta. Olivatkohan ne lapsuuden ankat parempia vai olisiko iällä jotain tekemistä asian kanssa? Niitä tuli luettua uudestaan ja uuudestaan, niin aamiaispöydässä kuin iltapalalla, sisällä ja ulkona. Niitä vaihdettiin kavereiden kanssa ja etsittiin divareista, ja automatkoilla piti olla ankkoja mukana. Parhaimmat tarinat olivat kuitenkin isoissa Minä Aku- ja Minä Mikki -kirjoissa. Ehkäpä ne voisi kaivella vielä jostakin esiin. On muuten peräti merkillistä, että Aku Ankka -sarjiksia ei saa kotiintilattuna kuulemma kuin ihan muutamassa maassa. Suomalainen ilmiö tämä ankkavillitys?
Mustanaamio oli yksi suosikkihahmoistani. En ole uskaltautunut katsomaan jokunen vuosi sitten tehtyä Mustanaamio-leffaa. Niin murskaavat arvostelut se sai.
Kuuluin peräti Hopeanuoli-kerhoon. Se oli sitä intiaanivillitystä. Opettelin heimojakin ulkoa vinon pinon, on siitä myöhemmälläkin iällä jotain iloa ollut. Mutta en ole vähään aikaan tiipiissä yöpynyt. Silloinkin harvinaisen innokkaasti huutanut käki piti meidät yön hereillä. Saas nähdä olemmeko sitten kaikki todella pitkäikäisiä, ainakin paljon kukkuita kuunneltiin sinä kesäyönä.
Jippo-lehden elämä oli lyhyt mutta sitäkin mieleenpainuvampi. Kaikenlaisia värkkejä sitä kotiinkannettiinkin. Ja tehtiin merkillisiä kokeiluja. Mainio lehti.
Korkeajännityksiä luettiin sitten hiukan myöhemmällä iällä. Niistä karttui saksankielen perustaito. Se sanasto muistuu mieleen aina lomamatkoilla saksanmaalla. Harvemmin tosin tulee Schweinhundia, tai zum Teufelia enää huudettua. Ehkä joskus olisi syytä.
