Urheilijat jos jotkut ovat taikauskoista porukkaa. Yksi pukee sukkansa tietyssä järjestyksessä, toinen ajaa pelipaikalle aina samaa reittiä ja kolmas ei puhua pukahdakaan pelipäivänä. Löytyy kuitenkin muutamia kohtaloaan uhmaavia pelaajia, jotka kaikesta huolimatta kantavat selässään numeroa kolmetoista – huonon onnen suosikkilukua. 

Ensimmäisenä itselleni tulevat mieleen nämä numeron 13 kiekkoilijat:
Veli-Pekka Ketola  401 ottelua, 263 maalia + 271 syöttöä (pistekeskiarvo 1,33)
Jari Torkki 453 ottelua 210 + 215 (0,94)
Risto Jalo  594 ottelua 237 + 409 (1,09)
Erkki Laine 324 ottelua 185 + 124 (0.95)

V-P Ketola joutui muuten ameriikan aikoinaan vaihtamaan pelinumeronsa kahteentoista, sillä taikauskoisille paikallisille numero 13 oli liikaa.

Muiden lajien parissakin on tunnettuja 13 kantajia. Kovimpana starana SanFransisco 69ersien quarter back Dan Marino, jonka otteita itsekin tuli seurattua vaihto-oppilasvuonna. Mutta vain tv:n maanantai-illan lähetyksistä.

Mats Sundin on aika tunnettu hemmo hänkin. Myös Mats tykkää numerosta 13.

Jalkapallon puolelta 13 yhdistyy saksalaiseen Michael Ballackiin. Kohtuullisen etevä kaveri hänkin.

Saapas nähdä kuka on SM-liigan seuraava kuuluisa numero 13. Nykypäivänä hyville pelaajille niitä liigaotteluita tosin kertyy niin vähän, että Ketolan mainetekoihin ei millään keritä.

Seurasin sm-liigakiekkoa joskus aktiivisesti, aina vuodesta 1988 alkaen. Ulkomaille muuton jälkeen seuraaminen on pikkuhiljaa hiipunut kokonaan. Aluksi kuuntelin otteluja nettiradioiden kautta ja luin kiekkokeskusteluja ja tilastoja alan sivustoilta. Sitten seurasin enää pelkkiä tuloksia ja lopulta viimeiset pari vuotta olen tutkinut enää lopputaulukkoa.

 Muutama viikko sitten kävin Suomessa ja kävin ihan  paikan päällä katsomassa kolme ottelua. Halleissa on edelleen ihan mukava käydä, mutta itse peli oli kuin seisovaa vettä olisi katsonut. Suomalaisen jääkiekkoilijan prototyyppi näyttää aika kömpelöltä. Kokoa löytyy, taitoa ei nimeksikään. Nykypäivän taitoa on taklausten vastaanottaminen, karvaaminen, kulmapaini ja vastustajan blokkaaminen. Kiekollisella taidolla ei ainakaan näissä peleissä ollut mitään käyttöä: kiekkoa pidettiin kerrallaan minimaalisen vähän. Harvinaista oli, että kiekko saatiin siirrettyä kolmannellekin oman joukkueen pelaajalle. Yleensä se laitettiin sitä ennen vastustajan päätyyn tai menetettiin.

Toivon mukaan jossain vaiheessa ryhdytään taas arvostamaan pelaajia jotka rakastavat kiekkoa, siis sitä mustaa kumilätkää. Nämä nykypelaajat eli entiset nelosketjun jyrät (ryjät) kun ovat äärimmäisen tylsää seurattavaa. Mahtaisivatko nuo edes huomata jos kiekon jättäisi pois koko pelistä?

Eipä uskoisi. Lehdessä ei ollut koko tapahtumasta mitään mainintaa. Kukapa täällä jääkiekkoa katsoisikaan, ehkä muutamaa kanukkia lukuunottamatta. NHL-otteluita kyllä näytetään iltamyöhällä ihan ilmaiselta kanavalta mutta katsojaluku ei varmaan ole mairitteleva.

Jääkiekko kärsii nynnymaineesta. Jääkiekkoilijoillahan on valtavat suojavarusteet, ihan niin kuin amerikkalaisen jalkapallon pelaajillakin. Toista se on rugbyssa.