Aksentti

Mitä ottaisit mukaan sille kuuluisalle autiolle saarelle josta löytyy se yksi pistorasia levysoitinta varten? Olen tätä aika ajoin miettinyt, pääsemättä valmiiseen lopputulokseen. Mutta aloitan pohdinnan nyt tässä ja palaan siihen kun aihetta on.

Dusty Springfield: Dusty In Memphis (1969)

Tämä älppäri on pullollaan hienoja kappaleita ja sovitukset ovat kauniita kaikessa vaatimattomuudessaan. Memphisin soundi on hieno. Ja se Springfieldin ääni. Tämän soidessa kaikki on kohdallaan.

AC/DC: Back In Black (1980)

Rokkiakin pitää ihmisen elääkseen saada ja tämä levy täyttää tuon tarpeen mitä mallikkaimmin. Minulle tämä levy edustaa aitä ainoaa oikeaa AC/DC-soundia ja samalla täydellistä heavy-rokkia. Back In Black ei ole niin juurevan lämmintä kuin bändin ensimmäiset levyt eikä niin hiotun kovaa kuin jotkut tämän jälkeiset. Timanttinen suoritus ja hieno kunnianosoitus Bon Scottille.  Infantiilit sanoitukset ovat luonnollisesti omaa luokkaansa nekin.

The Cardigans: Long Gone Before Daylight (2003)

En ole koskaan ollut Cardigans-popin ystävä mutta tämä albumi on kasvanut joka kuuntelulla paremmaksi, enkä taida tällä hetkellä löytää toista 2000-luvun levyä joka nousisi sen rinnalle. Nina Perssonin ääni pääsee näissä rankoissakin tarinoissa oikeuksiinsa ja kitarointi on kauttaaltaan jumalaisen kaunista, vähäeleistä ja toimivaa. Täydellinen levy. Kiitos ja kumarrus.

Tuomari Nurmio: Kohdusta Hautaan (1979)

En voisi kuvitellakaan viettäväni pidempää aikaa ilman suomenkielistä musiikkia. Ilman suomenkielistä kirjallisuutta pärjään kyllä vuosikausia, hiukan vähemmän aikaa ilman kotimaisia leffoja. Mutta kotimaista laululyriikkaa pitää saada annos silloin tällöin. Tuomari Nurmio on sen kruunaamaton kuningas. Hänen niukat, osoittelemattomat tekstinsä kestävät aikaa ja kulutusta. Niin myös autiolla saarella. Tämä Nurmion debyytti on myös pullollaan hienoja melodioita.

Toki tarvitaan myös yksi älpee kuulasta ja tarttuvaa poppia. Sen valitsemisessa onkin enemmän vaikeuksia, yleensä kun kultakin levyltä löytyy se yksi tarttuva hittibiisi ja muissa ei sitten enää olekaan ideaa. Pitää siis turvautua tuttuihin vanhoihin artisteihin tältäkin osin. Olisiko se Alan Parsonsin Ammonia Avenue? Joku Crowded Housen älppäri, josta löytyy Recurring Dream -kokoelman helmiä? Tai Fleetwood Macin Rumour. Toisaalta en ole kuullut Tuskia, sen parissa varmaan menisi tovi mukavasti.